Hyvinvointialueiden tilanne on erityisen haastava. Yhteenlaskettu ennustettu alijäämä tulee olemaan tälle vuodelle yli miljardi euroa. Lisärahoitusta ei toistaiseksi ole luvassa ja alijäämän kattamisaikataulu on suhteellisen tiukka, kolme vuotta. Alueet ovat tehneet tasapainottamiseen tähtääviä ohjelmia, joissa lasketaan digitalisaation, etäpalveluiden, liikkuvien palveluiden, laadukkaan johtamisen ja kumppanuuksien varaan toiminnan tehostamiseksi.
Kaikki nämä ovat ehdottoman kannatettavia keinoja ja tuovat onnistuessaan varmasti lisää kustannusvaikuttavuutta toimintoihin. En kuitenkaan usko yksin niiden riittävän. Suomalaiset sotepalvelut on tähän mennessä järjestetty suhteellisen matalalla bkt-osuudella verrokkimaihin peilaten. Tällä panoksella on saatu kansainvälisesti arvioiden erittäin laadukkaat palvelut. Pelkillä toiminta- tai tuotantotapojen muutoksilla satojen miljoonien eurojen nopea tuottavuusloikka lienee utopiaa, jos palvelutarjonta pidetään muuttumattomana. Nykyvelvoitteita on erittäin hankala täyttää, jos rahoitusta ei lisätä tai alijäämän kattamisvelvoitteen määräaikaa pidennetä. On olemassa pelko, että alueet ajautuvat pakon edessä lyhytjänteisiin sopeuttamiskeinoihin, joista on hidasta toipua. Sitä kuoppaa tulee välttää viimeiseen saakka.
Vallitseva tilanne antaa hyvän syyn aloittaa vihdoin ja viimein konkreettinen keskustelu priorisoinnista. Sitä on vältelty vuodesta toiseen ja palloteltu poliitikkojen sekä lääkäreiden kesken. Nyt olisi aika käydä tuon haastavan aiheen pariin. Se on sekä päättäjien että ammattilaisten velvollisuus ja nähdäkseni myös välttämättömyys. Kumpikaan osapuoli ei voi myöskään vastuuta paeta. Etenkin jos priorisointia tutkaillaan samanaikaisesti kahdelta eri kantilta.
Hyvinvointialueiden tämänhetkinen taloustilanne ja tulevien vuosien lisääntyvä palveluntarve huomioiden on ensiarvoisen tärkeää miettiä julkisen terveydenhuollon ja hyvinvointialueiden velvoitteita. Mitä olemme siis valmiita jatkossa kustantamaan kansalaisille julkisin varoin? Löytyykö palveluvalikoimasta karsittavaa, jotta resursseja saataisiin välttämättömiin vaikuttavuutta ja terveyshyötyä tuottaviin toimintoihin? Tutkimuksissa, hoidoissa ja lausunnoissa löytyy kyllä kokonaisuuksia, joiden tuottaminen verovaroin voidaan kyseenalaistaa. Esimerkkeinä vaikkapa ajokorttitodistukset ja strerilisaatiot. Lisää löytyy, jos osaa ja haluaa etsiä.
Toinen kokonaisuus, joka tulisi huolella käydä läpi, on ns. vähähyötyiset hoidot. Termi kattaa sote-sektorilta käytännössä kaiken toiminnan, josta potilaalle ei ole hyötyä tai siitä on hänelle jopa haittaa. Hieman lähteestä riippuen vähähyötyistä hoitoa on 20-30% kaikista terveydenhuollon tutkimuksista, hoidoista tai toimenpiteistä. Vuotuinen sotepottimme on 24 miljardia euroa, joten jokainen voi helposti laskea, minkälaisista summista puhutaan. Meillä ei ole varaa vaikuttamattomaan puuhasteluun. Tämä koskee yhtä lailla terveystarkastuksia, antibioottikuureja, kuvantamistutkimuksia ja leikkauksia tai elämän loppuvaiheen hoitoa. Kaikissa näissä tulee pyrkiä vaikuttavuuteen ja tuottamaan potilaalle hyötyä. Toisaalta ikä yksinään ei voi olla priorisoinnin aihe. Myös ikäihmisen tulee saada kaikki vaikuttava hoito siinä missä muidenkin.
Poliitikkojen toimesta tulisi siis aloittaa pikaisesti keskustelu hyvinvointialueen velvoitteista ja siitä, mitä jatkossa kustannamme yhteisin varoin. Toisaalta lääkärijohtoisesti täytyy käydä vähähyötyisten hoitojen viidakko läpi ja karsia mahdollisuuksien mukaan toiminnasta kaikki vaikuttamattomat palaset. Työn täytyy olla valtakunnallisesti koordinoitua ja kattaa koko terveydenhuollon kenttä. Jos hyvinvointialueet tekevät yön kukin tahollansa, maahamme syntyy 21 erillistä priorisoinnin tasoa.
Vähähyötyisen välttäminen koskee myös elämän loppuvaiheen inhimillistä ja ihmisarvoista hoitoa, jolloin vältetään turhaa ambulanssiliikennettä, odottelua päivystyspoleilla, kuormittavia tutkimuksia ja pahimmillaan jopa leikkauksia sekä tehohoitoa tilanteissa, joissa ennustetta laadukkaalle elämälle ei ole.
Juuri tähän vaaditaan vahvaa panosta lääkärikunnalta ja muilta terveydenhuollon ammattilaisilta. Hoitotahdot tulee selvittää perustasolla hyvissä ajoin. Suunnitelmat mahdollisten päivystystilanteiden varalle tulee tehdä ja informoida niistä myös kollegoita. Vuoropuhelua potilaan sekä omaisen kanssa pitää käydä tulevaisuuden suunnitelmista jo kauan ennen, kun päivystystilanne siihen pakottaa. Ohjaavana teemana tulee olla inhimillisyys.
Työ tulee tehdä määrätietoisesti, koordinoidusti ja kansallisesti. Se täytyy yhdistää hyvinvointialueiden tasapainottamisohjelmiin. Jos tässä onnistumme, voi resurssimme tulevaisuudessakin riittää tarjoamaan laadukasta ja vaikuttavaa hoitoa koko väestöllemme, ilman häiritsevää vähähyötyistä taustakohinaa. Kaiken toiminnan pitää tähdätä vaikuttavuuteen ja välttämättömät palvelut kansalaisille turvataksemme meidän ehkä tulee luopua vähemmän välttämättömistä. Nyt tarvitaan enää rohkeutta käydä tähän keskusteluun.