”Odotus oli ohi, yksi unelma oli täyttynyt.”

Vuosi -86, Meksikon kisat ja Diego Maradona. Silloin penkkiurheilijan unelmani alkoi elää. Muistan elävästi kun 10-vuotiaana poikasena isäni kanssa katsoin noita pelejä. Äidin mennessä nukkumaan isä ja minä hiivimme jääkaapille tekemään kasan voileipiä sekä litratolkulla kaakaota tulevia otteluita fiilistellen. Isäni suosikkeja olivat Englanti ja Brasilia, minun useimmiten ennakkosuosikki tai tilanteen eläessä joukkue, joka päätyi johtamaan ottelua. Maradona luonnollisesti hurmasi tekemisillään ja maaleillaan myös nuoren jalkapallonoviisin. Muutama hänen tuottamansa taianomainen hetki, etenkin Englanti-pelin ”jumalan käsi” sekä muutamaa minuuttia myöhemmin syntynyt ehkäpä kaikkien aikojen arvokisamaali ovat piirtyneet mieleeni pysyvästi.

Olen sittemmin kehittynyt penkkiurheilun suhteen varsin kaikkiruokaiseksi ja kävin muutaman vuoden urheilu-uran itsekin läpi. Mielessäni on kirkkaana kaikki olympiakullat 30 vuoden ajalta, maailmanmestaruudet jääkiekossa, hiihtosankarit, kori- ja len­to­pal­lo­me­nes­tyk­set ynnä muut. Jalkapallo on kuitenkin ollut kaikki nämä vuodet lähimpänä sydäntäni, vaikka itselläni ei minkäänlaista futistaustaa olekaan. Kaiken tämän sytytti Meksiko, Maradona ja isän kanssa yötä myöten seuratut ottelut.

Tuolloin aloin haaveilla siitä, kuinka hienoa olisi jos Suomi joskus pelaisi kisoissa ja vieläpä pääsisin paikan päälle pelejä katsomaan. Sitä unelmointia jatkoin kisoista ja karsinnoista toiseen. Useita ilon hetkiä, mutta lopulta pettymyksiä mm. surullisen kuuluisan Unkari-ottelun muodossa. Takaraivossa kyti kuitenkin loppumaton usko siihen, että vielä jonain päivänä Suomi tulee suuren hetkensä kokemaan. Käytännössä takana on siis 35 vuoden tauoton odotus joukkueiden, valmentajien ja karsintalohkojen vaihtuessa. Välillä oltiin hilkulla ja toisinaan ei edes iskuetäisyydellä. Aina oli kuitenkin jotain, mikä murskasi unelman. Sitten tuli Markku Kanerva ja suunta muuttui. Suomi alkoi jälleen voittaa otteluita. Hallita etukäteen vahvempia joukkueita vastaan. Ei tullut lopun romahduksia tai yllättäviä pistemenetyksiä ennalta heikommille vastustajille.

Arvokisapaikka alkoi viimein EM-karsinnoissa häämöttää jo ennen lopullisen varmuuden tuonutta Lichtenstein-ottelua.

Katsoin tuon parin vuoden takaisen ratkaisupelin yksin kotona. Kisapaikan varmistuminen oli ehkäpä upein yksittäinen penk­kiur­hei­lu­ko­ke­muk­se­ni. Vaikka vastassa oli suhteellisen vaatimaton jalkapallomaa eikä missään vaiheessa ollut erityistä epäselvyyttä lopputuloksesta, oli loppuvihellyksen tuoma riemu, liikutus ja vuosikausien odotuksen päättymisen tuoma helpotus sanoinkuvaamatonta. Odotus oli ohi, yksi unelma oli täyttynyt.

Nyt makoilen sängyllä hotellihuoneessa Kööpenhaminassa. 9-vuotias poikani Vertti suunnittelee vieressä kau­pun­kikier­ros­tam­me. On perjantai-ilta Huuhkajien valmistautuessa huomenna pelaamaan läheisellä Parkenin stadionilla arvokisahistoriansa ensimmäisen ottelunsa isäntämaa- Tanskaa vastaan. Korona-rajoitusten vuoksi sisäänpääsy on porrastettu. Meidän vuoromme tulee klo 16.30. Sillä hetkellä, kun Vertin kanssa astumme stadionin portista sisään, sulkeutuu ympyrä ja samalla toinen vuosikymmenten takainen unelmani täytyy mitä upeimmalla tavalla oman poikani seurassa. Kuningaslaji on kuningaslaji.