Lasten ja nuorten liikkuminen ja etenkin liikkumattomuus puhuttavat. Ylipaino lisääntyy käytännössä kaikissa ikäryhmissä ja varusmiesten kuntokäyrä on osoittanut alaspäin jo vuosia. UKK-instituutin tutkimuksen mukaan maallemme liikkumattomuudesta aiheutuvat vuosikustannukset ovat 3,2 miljardia euroa. On olemassa perusteltu pelko siitä, että 10-15 vuoden kuluttua meillä on pulaa työkykyisistä fyysisten alojen ammattilaisista. Hieman toisesta suunnasta samaa ongelmaa korostaa huippu-urheilun alennustila, joka konkretisoitui suurelle yleisölle selkeimmin olympialaisten mahalaskun kautta. Suomessa sakkaa tällä hetkellä niin terveysliikunta kuin huippu-urheilukin.

On siis selvää, että liikunta ja urheilu ovat menettäneet pahasti asemiaan suomalaisessa arjessa. Kansanterveydellinen merkitys on niin suuri ja kiistaton, että ongelmia ei voi jättää huomioimatta. Myöskään huippu-urheilu- tai olympiamenestystä ei sovi väheksyä, vaikka suurempi yhteiskunnallinen ongelma tällä hetkellä tulee terveysliikunnan kyntämisen seurauksena.

Perheillä on suuri vastuu lasten liikunnallisen elämäntavan omaksumisessa. Pyöräilyyn ja kävelyyn tulee kannustaa, kuten myös harrasteisiin ja seuratoimintaan. Nykypäivänä harrastuksille on valitettavan usein myös taloudellisia rajoitteita, jotka asettavat oman raaminsa lajivalinnoille. Siksi koulun liikuntatunnit ja niillä tarjottava lajivalikoima nousee nykypäivänä entistä suurempaan rooliin liikunta-/urheiluinnostuksen sytyttäjänä. Toki jatkoksi on löydyttävä myös matalan kynnyksen seuratoimintaa siedettävin kustannuksin, jotta kaikki halukkaat pääsevät itseään haastamaan. Harrastamisen Suomen malli tarjoaa hyvän alustan tämän suuntaiselle kehitykselle.

Kaikista ei voi eikä pidä tulla kilpaurheilijoita ja harvemmat he sitä edes haluavat. Päinvastoin, monille koululiikunnan kilpailullisuudesta on jäänyt aikuisiälle saakka kantavia traumoja, jotka ovat pahimmillaan tappaneet liikuntainnostuksen vuosiksi. Kukaan ei taatusti muistele kaiholla hetkiä, jolloin tuli valituksi viimeisenä pesäpallojoukkueeseen tai hiihdätettiin väkisin koulun kilpailuissa viimeisille sijoille.

Liikuntatottumukset on istutettava lapsiin jo varhain. Vaihtoehtoja tulisi tarjota, koska kunnianhimon taso liikunnan ja urheilun suhteen vaihtelee suuresti. Olisiko siis syytä harkita koululiikuntaan lisää valinnaisuutta ja yksilöllisyyttä heti alakoulun ensimmäisiltä luokilta lähtien? Alakoulussa voisi jakaa liikunnan jo kahteen täysin valinnaiseen vaihtoehtoon, liikuntaan ja urheiluun. Liikunnassa pelailtaisiin polttopalloa, retkeiltäisiin ja leikittäisiin liikunnallisesti sekä opeteltaisiin terveitä elintapoja vailla kilpailuasetelmia tai erillisiä lajiharjoituksia. Urheilussa taas voitaisiin käydä perinteisemmin lajeja läpi ja järjestää koulun kisoja sekä rohkaista lahjakkuuksia tavoitteelliseen harjoitteluun ja kilpaurheilun pariin. Valinta näiden kahden aineen välillä tehtäisiin puhtaasti lapsen toiveiden perusteella vailla karsintaa.

Molempia suuntauksia voitaisiin tukea harrastamisen Suomen mallilla, jonka kautta voitaisiin tarjota matalan kynnyksen osallistumismahdollisuuksia myös heille, joilla taloudelliset voimavarat ovat rajalliset. Samalla voitaisiin palvella myös huippu-urheilun etua seulomalla koululaisjoukosta todelliset lahjakkuudet jo varhaisessa vaiheessa ja tukea heitä tavoitteellisessa harjoittelussa kohti kilpaurheilu-uraa. Ennaltaehkäisy ja terveelliset elintavat lähtevät lapsuudesta. Perheiden rooli on merkittävä, mutta yhteiskunnan on tuettava polkua mahdollisimman vaikuttavin keinoin heti alusta alkaen.