Turun yliopiston terveydenhuollon etiikan dosentti, Samuli Saarni ottaa Ylen artikkelissa 4.8. kantaa maamme lääkärimääriin sekä keinoihin kohentaa tilannetta palveluiden saatavuuden suhteen. Saarni keskittyy pohdinnassaan lääkärien koulutusmääriin. Hänen mukaansa maassa on liian vähän lääkäreitä asukasmääriin suhteutettuna ja koulutusmäärien lisäys olisi vastaus ongelmiin. Huomioni hänen sanomisissaan kiinnitti kuitenkin ikään kuin sivulauseena todettu: ”Ne, jotka joutuvat käyttämään julkista sektoria, eivät saa palveluita.”
Lausahdus kuulostaa todella erikoiselta kokeneen lääketieteen ammattilaisen sanomana. Suomessa ei ”jouduta” käyttämään julkista sektoria. Meidän koko systeemimme koulutusta ja kansainvälisin mittarein arvioiden erittäin laadukasta käytännön toteutusta myöten perustuu pääosin julkisiin voimavaroihin ja tuotantoon. Synnytystoiminta, neuvolaverkosto, pelastustoimi, tehohoito, elinsiirrot, ympärivuorokautinen päivystys, valtaosa syövänhoidosta ja kaikki raskas syöpäkirurgia tuotetaan puhtaasti julkisin voimaavaroin. Infrastruktuurimme on tätä ajatellen rakennettu, eikä yksityisellä puolella olisi edes halutessaan valmiuksia näitä palveluita tuottaa. Julkisia palveluita ei siis Suomessa ”jouduta” käyttämään, vaan ne ovat useissa, etenkin terveyden kannalta kriittisissä tilanteissa välttämättömiä ja niiden saatavuus tulee turvata.
Perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito muodostavat uuden lainsäädännön puitteissa parhaimmillaan saumattoman jatkumon, jonka toimintaa tulee vahvistaa ja pitää voimissaan. On kaksi eri asiaa keskustella projektiluonteisesta pullonkaulojen purkamisesta tai pitkäjänteisestä terveydenhuollon kehittämisestä. Edellisen kohdalla yksityissektori nousee merkittävään rooliin, kun taas jälkimmäiseen vaaditaan valtavaa panostusta julkisen terveydenhuollon nykytilan kohentamiseksi.
Syyt julkisen sektorin lääkäripulaan ovat moninaisia. Tehtäväkenttä on hiljalleen laajentunut sihteerityövoiman vähentyessä, tietojärjestelmät eivät palvele käytännön työn tekemistä edes auttavasti ja lausuntoruletti alkaa jo hipoa naurettavuutta. Päivystyksiä on keskitetty loputtomiin ja niihin on käytännössä mahdotonta houkutella virkalääkäreitä. Rahallinen kompensaatio jää usein jälkeen työn vastuullisuudesta ja keikkalaiselle maksetaan samasta työstä enemmän. Kaikki edellä kuvattu vie työvoimaa kiihtyvällä tahdilla pois julkiselta puolelta ja jäljelle jääneet joutuvat kantamaan entistä suuremman kuorman. Noidankehä on valmis. Tämä kaikki syö vetovoimaa ja voittajana on ansaitusti yksityinen sektori, joka tekee valmiuksiensa mukaan omaa arvokasta työtään suomalaisen terveydenhuollon eteen.
Yhtälö on tällä hetkellä erittäin haastava, koska julkinen terveydenhuolto on kaiken kriittisen toiminnan kivijalka. Kun työntekijöitä valuu yksityiselle, häviää resursseja pois ylempänä mainituista ensisijaisista ja elintärkeistä toiminnoista, jotka on pakko pitää pyörimässä. Ongelma on ollut havaittavissa perusterveydenhuollossa jo vuosia, mutta viime aikoina se on rantautunut myös erikoissairaanhoitoon. Ulkoistusten tai ostopalveluiden yhteydessä tulee välttää ajautumasta tilanteeseen, jossa luodaan yksityiselle sektorille rekrytointipainetta entistä enemmän. Siksi ratkaisu terveydenhuollon palveluiden saatavuusongelmaan on huomattavasti monitahoisempi, kuin puhdas ostopalveluiden lisääminen, vaikka niillä onkin oma paikkansa paineen purkajina.
Julkinen terveydenhuolto on tällä hetkellä todella syvissä ongelmissa. Yksinkertaisia ratkaisuja ei ole. Vastaus ei ole yksin koulutusmäärien lisäys, eikä huonon vetovoiman ainoa syy ole huono johtaminen. Kyseessä on monisyinen tilanne, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Perusterveydenhuolto ja julkinen terveydenhuolto laajemminkin on jälleen saatava vetovoimaiseksi uravaihtoehdoksi. Kriittisiä toimintoja ei yksityisin voimin turvata, vaikka työolot olisivat kuinka mainiot.
Yhteen blogitekstiin ei juuri ehdi kuin avata ongelmaa, pyrin jatkossa esittelemään myös ratkaisuehdotuksia. Olen käynyt aiheesta vuoropuhelua kollegakunnan kanssa useampaankin otteeseen ja sieltä on tihkunut kasapäin erinomaisia ideoita. Ehkäpä keskusteluun kannattaa ottaa mukaan muitakin, kuin yliopistosairaaloiden hallintoylilääkäreitä, professoreita tai poliitikkoja. Tuoreimmat ja käytäntöä lähimpänä olevat ajatukset kun tuntuvat tulevan arkityön siivittämänä.