Jalkapallon MM-kisoja pitäisi ilmeisesti boikotoida, näin olen kuullut. En pysty, enkä myöskään halua.Qatarin tilanteen tietävät kaikki, eikä kisoja olisi sinne pitänyt koskaan myöntää. FIFA on organisaationa korruption turmelema pystyyn kuollut reliikki, kuten myös myötähäpeää aiheuttava umpihölmö puheenjohtajansa. Yllätyn, jos hänet vielä joskus nähdään puhumassa julkisesti. Tosin niin täydellisen kuutamolla tuo koko organisaatio tuntuu olevan, että heiltä voi odottaa käytännössä mitä tahansa. Tästä hyvänä osoituksen kisojen alla liitoille lähetetty paimenkirje ja viimeisimpänä täysin kestämätön uhkaus keltaisesta kortista kapteeneille, jotka käyttävät sateenkaarinauhaa.
Olen kuitenkin jalkapallofanaatikko ja rakkauteni lajia kohtaan ei ole kiinni isäntämaasta tai kattojärjestöstä. Kisat ovat urheilijoiden ja fanien juhlaa, ei Qatarin tai FIFA:n.
Niistä voidaan saada onnistunut tapahtuma näistä kahdesta mätäpaiseesta huolimatta. Näkyvyys on käytettävä täysimääräisesti hyväksi ja raportoitava urheilun ohella ihmisoikeusongelmista, homojen, naisten sekä siirtotyöläisten epäinhimillisestä kohtelusta. Televisiokanavan vaihtaminen ei poista ongelmaa, vaikka sen saisi pois mielistä. Silloin jäisi näkemättä esimerkiksi Iranin joukkueen esittämä poikkeuksellisen rohkea kannanotto, jolla he asettivat itsensä jopa potentiaaliseen vaaraan kotiinpaluuta silmällä pitäen.
Ihailen urheilijoita, jotka ottavat kantaa. Riku Riski ja Tim Sparvtästä ehkäpä tunnetuimmat suomalaiset esimerkit. Kisoissa etenkin joukkueiden kapteeneilla on tarjolla suuri rooli mielipidevaikuttamiseen. Sama mahdollisuus olisi toimittajilla. Urheilijoita ei voi kannanottoihin velvoittaa, mutta siihen tulee antaa vapaus. Toimittajilla on mielestäni jopa velvollisuus välittää realistinen kuva myös yhteiskunnallisesta tilanteesta. Jostain syystä esimerkiksi YLE lähtee kisoihin minimiehityksellä ja Helsingin Sanomat jättää kaikki toimittajansa kotiin. Miksi? Pään pensaaseen laittaminen ei ole vaikuttamista.
Kisat ovat paras mahdollinen näyteikkuna ihmisoikeuksien hyväksi tehtävälle työlle, vähemmistöjen oikeuksille ja Qatarin epäkohtien nostamiseksi esille. Olisin toivonut tiedotusvälineiltä kaikkien aikojen ryntäystä paikan päälle. Urheilun ympärillä käydään päättymätöntä keskustelua siitä, pitäisikö siihen sotkea politiikka. Ne, joiden mielestä nämä ovat toisistaan erillisiä asioita, luonnollisesti seuraavat kisat, kuten ennenkin. Toisaalta hieman yllättäenkin ne, joiden mielestä politiikka kuuluu kiinteästi urheiluun, kannattavat boikottia, kotiin jäämistä ja jopa kisojen katsomatta jättämistä.
Ei politiikka ole väistelyä, silmien ummistamista tai kotiin jäämistä. Se on osallistumista, kannanottoja ja vaikeiden kokonaisuuksien keskiössä vaikuttamista. Kotisohvalta käsin ei pelkällä kaukosäätimellä vaikuteta ihmisoikeuksiin positiivisesti tai negatiivisesti. Kukin toki tehköön valintansa itse vailla suurempaa tuomiota ulkopuolelta, mutta annetaan jalkapalloromantikkojen nauttia kuningaslajistaan ilman syyllistämistä. Vaikuttaminen tehdään muualla ja esimerkiksi juuri jalkapallon avulla. Se kuitenkin vaatii osallistumista ja rohkeutta.
Seuraavan kuukauden aion katsoa rakastamani lajin arvokisoja vapaa-ajallani niin paljon kuin suinkin ehdin. Samalla kuitenkin tiedostan Qatarin sekä FIFA:n kestämättömän tilanteen ja pyrin omat kantani näiden suhteen tuomaan selkeästi esille. Toivon, että nämä ovat viimeiset rappio-organisaation rappiomaahan myöntämät kisat. Jalkapalloilijoille haluan kuitenkin antaa työrauhan oman unelmansa keskellä ja haluan kunnioittaa näitä viikkoja, jotka useille muodostuu oman elämänsä urheilulliseksi kohokohdaksi. Samalla katson ihaillen niitä vaikuttajia, jotka käyttävät näkyvyyttään hyväksi ja tekevät oman osansa yhteiskunnallisten epäkohtien osoittamiseksi niihin puuttuessaan.