”Kisat on Kiinaan myönnetty ja virhe on tehty silloin. Sitä virhettä ei ki­sa­viik­ko­jen aikana korjata ja olisi hienoa, jos ur­hei­li­jat saisivat keskittyä rauhassa unel­maan­sa nämä hetket”

Pekingin talviolympialaiset saavat osakseen runsaasti arvostelua. Osittain se koskee kisojen ajankohtaa, jota pidetään koronapandemian suhteen liian hätäisenä. Valtaosa kritiikistä kohdistuu kuitenkin aivan perustellusti Kiinan olemattomiin ihmisoikeuksiin. Sananvapaus on viitteellistä, samoin kuin lehdistönvapaus ja uiguurien tilanne kestämätön. Yk­si­puo­lue­jär­jes­tel­mään nojaava kansantasavalta on viime vuosina ottanut valtavia askeleita lähinnä taakse päin edellä mainituissa kokonaisuuksissa. Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) ei näistä ongelmista välitä ja onkin mielestäni ajautunut varsin kauas olympia-aatteen perimmäisestä ajatuksesta. Nykypäivän toimintaa ohjaa pääosin taloudelliset kannusteet ja tämä johtaa tilanteeseen, jossa kisoja myönnetään käsittämättömille tahoille.

Näitä taustoja vasten ymmärrän nihkeän suhtautumisen käynnissä olevia talviolympialaisia kohtaan. On kieltämättä ristiriitaista, että maailman suurin ja seuratuin urheilukonsepti rantautuu ihmisoikeuksia ylenkatsovaan yhteiskuntaan jo toista kertaa reilun kymmenen vuoden sisään. Esimerkiksi jär­jes­tä­jä­kau­pun­kien valintaprosessi joutuu tässä kokonaisuudessa väkisinkin varsin erikoiseen valoon. Vastalauseena tilanteelle yksi jos toinenkin normaalisti penkkiurheilua aktiivisesti harjoittava taho on ilmoittanut jättävänsä kisojen seuraamisen tällä kertaa väliin. Kolumneja tunnutaan kirjoittavan enemmän ih­mi­soi­keus­on­gel­mis­ta kuin urheilusta. Olen sinänsä kaikista huolenilmaisuista samaa mieltä. Kisojen pitäminen Kiinassa tuntuu täydellisen absurdilta.

Keskustelusta tuntuu kuitenkin toistuvasti unohtuvan yksi keskeinen tekijä, urheilija. Olympialaisia järjestetään neljän vuoden välein. Usealle osallistujalle ne ovat ainutkertainen kokemus, joista haaveillaan parhaimmillaan koko sitä edeltävän uran ajan. Haaveiluun, harjoitteluun ja valmistautumiseen uhrataan tuhansia tunteja. Unelma olympialaisista on saattanut olla vahvin urheilu-uraa eteenpäin vievä motivaatiotekijä. Haaveilijoista vain murto-osa pääsee koskaan kisoihin. Tätä taustaa vasten yleisön vähättelevä suhtautuminen kisoja kohtaan tuntuu hieman harmilliselta.

Yksittäisillä osanottajalla ei ole valtaa vaikuttaa kisojen pitopaikkaan. Suuri osa urheilijoista harjoittelee täyspäiväisesti ja heidän toimeentulonsa riippuu spon­so­ri­so­pi­muk­sis­ta, erilaisista tukijärjestelmistä sekä menestysbonuksista. Siksipä olisikin kohtuutonta olettaa heidän esimerkiksi boikotoivan tietyssä maassa järjestettäviä kisoja yhteiskunnallisiin syihin vedoten. Yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja ihmisoikeuksien parantamiseen on esimerkiksi KOK:lla huomattavasti paremmat valmiudet vipuvarsineen. Jos keskusjärjestö ei tästä välitä minkään vertaa, miksi huippu-urheilijan tulisi maksaa siitä boikotin tuoman mainehaitan, taloudellisen tappion ja etenkin menetetyn olympiaunelman muodossa? He toki voivat tehdä niin, mutta oletusarvo se ei voi olla. En voi kuin ihailla Tim Sparvin ja Riku Riskin kaltaisia lajinsa huippuja, jotka ottavat rohkeasti kantaa myös urheilun ulkopuoliseen maailmaan. Mitään velvollisuutta siihen yhdelläkään urheilijalla kuitenkaan pitäisi olla.

Oma kult­tuu­ri­mi­nis­te­rim­me sai Kiinan mat­ka­suun­ni­tel­mis­taan vahvaa kritiikkiä juuri epäinhimillisestä yhteiskunnasta johtuen. Hän päätyikin jahkailun jälkeen perumaan matkansa, muttei suinkaan ih­mi­soi­keus­ti­lan­tee­seen, vaan lentoaikatauluihin vedoten. Miksi ihmeessä elämänsä urheilulle omistaneiden ehkäpä uransa ainoisiin olympialaisiin lähteville urheilijoille ladataan lisämurheita yhteiskunnallisilla ongelmilla, jos ministerimmekään ei uskalla niihin ottaa kantaa? Kisat on Kiinaan myönnetty ja virhe on tehty silloin. Sitä virhettä ei kisaviikkojen aikana korjata ja olisi hienoa, jos urheilijat saisivat keskittyä rauhassa unelmaansa nämä hetket. On aivan muiden instanssien vastuulla pohtia kansainvälisen huippu-urheilun suhdetta ihmisoikeuksiin. Siihen on jälleen kisojen jälkeen muutama vuosi aikaa. Jokohan onnistuisi? Kovin vahvasti en siihen valitettavasti usko. Sen verran selvästi dollarin kiilto, vailla pienintäkään inhimillistä pilkettä, ohjaa KOK:n jokaista liikettä nykypäivänä.