”Lääkärin työssä näen toistuvasti tilanteita, joissa kokenut ja suppealle osaamisalueelle erikoistunut hoitaja tekee aidosti itsenäistä ja vastuullista työtä vailla lisäkorvausta. Pahimmillaan tuo lisäkoulutuskin on maksettu omasta pussista”
Olen toistuvasti törmännyt olettamukseen, jonka mukaan vastustaisin hoitajien palkankorotuksia. Harmillisesti työpaikallani kiertää huhu, jonka mukaan olisin sen suoraan sanonutkin. Tämä ei pidä paikkaansa. Olen yrittänyt väärinkäsitystä korjata. Ilmeisen huonolla menestyksellä, koska jälleen törmäsin tähän väitteeseen. Yritän siis vielä kerran.
Tämän hetken hoitajatilanne on kaikkien tiedossa. Osastoja ja leikkaussaleja ei saada pidettyä auki täydellä kapasiteetillaan normaaliviikkoina, saati sulkuaikaan. Osaavan hoitohenkilökunnan vähyys on tähän päällimmäisin syy. Osittain ongelma liittyy vielä päälle käyvään koronaan, osittain alalta pois valuviin ammattilaisiin. Työtaistelun uhka jossain muodossaan roikkuu edelleen ilmassa, eikä oikein uskottavia ratkaisuehdotuksia ole esitetty. Pelin avasi omilla, varsin yllättävillä sananvalinnoillaan Valviran ylijohtaja Markus Henriksson. Hänen ratkaisunsa oli vedota suomalaisiin, jotta he ryyppäisivät sulkuajan yli hieman kevyemmällä kädellä, ettei maamme terveydenhuollon kapasiteetti ylittyisi. Lieneekö niin, että hoitajapula herätti Henrikssonin huolestumaan suomalaisten alkoholin kulutuksesta vaiko päinvastoin. Kummin päin tahansa, kommentti on oiva esimerkki siitä, kuinka hankala ylimmällä virkamiestaholla ongelman juurisyihin on tarttua,
1700 vuosittaista alkoholikuolemaa ja noin 2 miljardin euron alkoholiin liittyvät vuosikustannukset huomioon ottaen alkoholin kulutuksen vähentäminen sopii kaikkiin tilanteisiin. Hoitajapula ratkaistaan kuitenkin muilla keinoilla. Ne liittyvät palkkaukseen ja työoloihin. Sinänsä mielipiteelläni palkkatasoon ei ole merkitystä, se kun määritellään työmarkkinapöydässä, ei poliitikkojen toimesta. Missään nimessä en halua maalata itseäni myöskään nurkkaan ”Sari-sairaanhoitaja”-heitoilla. Minut kuitenkin tuodaan keskusteluun haluamattani mukaan, joten annan muutaman huomion kokonaisuudesta.
Vaaditut palkankorotukset sinänsä eivät ole ongelma. Ne tulisi kuitenkin mielestäni käyttää hoitotyön palkkarakenteen muuttamiseen, eikä nyt ajettavaan kaikille tarjottavaan tasakorotukseen. Tasokorotustakin tarvitaan , mutta tarjottu ratkaisu on mielestäni harkitsematon. Se ei korjaa hoitotyön palkkarakenteen tai kannusteiden perusongelmaa eikä etenkään sitä, mitä tästä palkkarakenteesta on seurauksena.
Potilastyötä tekemällä osaavallakaan hoitajalla ei juuri ole mahdollisuuksia nostaa ansiotasoaan uransa aikana. Ainoa keino tarjoutuu käytännössä maisteriopintojen tai osastonhoitajapolun kautta. Ansiokehitys potilastyötä tekevällä hoitajalla perustuu ikälisiin. Henkilökohtaista osaamista, kouluttautumista, tehtävän vaatimustasoa tai sitoutumista ei käytännössä huomioida lainkaan. Tämä johtaa siihen, että uraansa aloittavan ja eläkeiän kynnyksellä olevan sairaanhoitajan palkkaero koostuu ainoastaan tuosta ikälisästä.
Nyt ammattiyhdistysten tavoitteena on jostain syystä suuri tasakorotus kaikille hoitajille. Tämä johtaisi siihen, että edellä mainittu tilanne tulisi pysymään muuttumattomana. Toteutuessaan vaaditulla tasolla palkankorotukset olisivat niin massiiviset, että erillinen korotusvara olisi syöty vuosiksi etukäteen. Hetken päästä herättäisiin jälleen tilanteeseen, jossa uran edetessä palkkakehitystä ei ole näköpiirissä. Potilastyöstä puuttuisi kannusteet tähdätä pitkiin, pääsääntöisesti potilaiden parissa tehtäviin uriin.
Olisin mielelläni nähnyt, että hoitajille lähdetään ajamaan palkitsevaa ja innostavaa palkkarakennetta, jossa vastavalmistuneet saavat maltillisemmat korotukset. Näin uran myöhempiin vaiheisiin jäisi sitten reilumpaa korotusvaraa ja meillä olisi aidosti käytettävissämme työkaluja, joilla motivoida ja palkita osaamisensa sekä sitoutumisensa osoittavat potilastyöstä innostuneet hoitajat. Uranaikainen palkkakehitys olisi jotain aivan muuta kuin nykytilanne ja kokenut hoitaja pystyisi saavuttamaan ansiotason, joka jäisi nyt esitettävällä mallilla haaveeksi.
Lääkärin työssä näen toistuvasti tilanteita, joissa kokenut ja suppealle osaamisalueelle erikoistunut hoitaja tekee aidosti itsenäistä ja vastuullista työtä vailla lisäkorvausta. Pahimmillaan tuo lisäkoulutuskin on maksettu omasta pussista. Itselläni on 10 vuoden erikoislääkärikokemus gastrokirurgiasta ja edelleen tukeudun näihin erikoisosaajiin sekä heidän ammattitaitoonsa tietyissä ongelmatilanteissa. Esimerkkeinä vaikkapa haava- avanne- tai kipuhoitajat. Vastaavia erikoisosaamisen alueita ovat diabetes-, astma-, hygienia-, endoskopia- tai syöpähoitajat vain muutaman mainitakseni. Näitä löytyy kymmenittäin. On myös tunnustettava, että kaikki saman ammattinimikkeen alla tehtävät työnkuvat eivät vastaa toisiaan kuormittavuuden, itsenäisen päätöksenteon tai vastuunkannonkaan osalta.
Järjestötasolta on nyt päädytty hakemaan kaikille kautta linjan tasamääräistä korotusta, mikä ei mielestäni ole hoitajapulan juurisyyt huomioiden hyvä ratkaisu. Tarvitsemme jatkossa myös hoitotyön erityisosaajia. Heidän tulee olla motivoituneita, sitoutuneita, kokeneita ja koulutettuja. Tähän ei päästä, jos satojen eurojen palkankorotus annetaan ensimmäisen työpäivänä. Korotus voi mielestäni olla vaikka huomattavasti suurempi, kunhan se jakautuu kannustavasti uran eri vaiheisiin. Osaamisperusteisesti, jatkuvuuteen kannustaen.
Jos palkankorotusvaatimus menee nykymuodossaan läpi, hoitotyön vetovoima voi hetkeksi nousta, mutta pitovoima ei korjaannu. Korotuksia tarvitaan, mutta olisin toivonut niistä rakennettavan sellaisen järjestelmän, jolla olisi potentiaalia vastata työntekijäpulaan pitkällä aikajänteellä. Se, että en ole asiasta metelöinyt, ei johdu korotusten vastustamisesta. En vain ymmärrä rakennetta, millä ne halutaan jakaa.