Eutanasia alkaa nousta taas keskusteluihin tuoreen ja ilmeisimmin lähiaikoina eduskuntakäsittelyyn saapuvan kansalaisaloitteen siivittämänä. Aiheeseen tarttui myös Minna Lingren esseellään ”Haluan kuolla kuin koira” (HS 24.3.). Teksti otti vahvasti kantaa eutanasian puolesta. Kauniista kirjoituksesta huolimatta olen sen sisällöstä laajalti eri mieltä.
Lindgren rinnasti tekstissään eutanasian mielestäni harkitsemattomasti eläinten lopettamiseen. Olen itse tehnyt potilastyötä kohta 25 vuotta, yli puolet tästä vakavasti sairaiden ja kuolevienkin potilaiden kanssa. Koskaan ei ole tullut mieleen verrata heitä eläimiin, kuten ei mitään muutakaan ihmisryhmää.
Lemmikkieläinmaailmasta ei muutenkaan kuulu hakea yhtymäkohtia eutanasiakeskusteluun. Olennaisin ero on tietenkin se, ettei eläimillä tilanteeseensa ole sananvaltaa.
Paha asiavirhe taas oli nykyäänkin käytössä olevan sedaation kuvaileminen kuolettavasti nukuttamiseksi. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Suomalaisessa lääketieteessä emme tee, eikä lainsäädäntö myöskään hyväksy, minkäänlaisia aktiivisia potilaan menehtymiseen tähtääviä toimenpiteitä. Tällaisen harhaluulon levittäminen vaarantaa pahasti yleisen keskustelun objektiivisuutta.
Tekstissä myös rinnastettiin virheellisesti hoidon lopettaminen ja hengityskoneesta irrottaminen eutanasiaan sekä vihjattiin näiden välisen rajan olevan jotenkin häilyvä. Näin ei tietenkään ole. Edellisissä luovutaan vaikuttamattomiksi todetuista elämää keinotekoisesti ylläpitävistä toimista, kun taas eutanasiassa aiheutetaan aktiivisin toimin ja tarkoituksellisesti ihmisen menehtyminen. Ero on täysin selvä.
Keskusteluissa viitataan usein Hollantiin ja Belgiaan. Näissä on myönnetty eutanasia jopa kolmikymppisille masentuneille nuorille tai 28-vuotiaalle kroonista väsymysoireyhtymää sairastavalle . Eutanasian laillistaminen on luonnollisesti ollut ensimmäinen askel tällä onnettomalla tiellä. Sille tielle en halua astua.
Olen osallistunut lukuisiin elämän loppuvaiheen hoitojaksoihin. Osa on onnistunut erinomaisesti, mutta joukkoon mahtuu luonnollisesti myös epäonnistumisia. Jokainen kivulias ja ahdistava loppuvaihe tulisi kyetä hoitamaan vaikuttavasti. Tähän tavoitteeseen ei valitettavsti vielä päästä. Ratkaisu ei kuitenkaan löydy eutanasiasta, vaan palliatiivisen hoidon kehittämisestä.
Eutanasiakeskustelu on ymmärrettävää ja sen taustalla on perusteltu huoli sekä pelko. Vaikka palliatiivisen- ja saattohoidon suhteen on vielä tehtävää, ei ihmiselämän aktiivista lopettamista voi mielestäni laskea kauniin kuoleman kriteeriksi. Kaunista kuolemaa ei tulisi myöskään keneltäkään edellyttää. Vaatimuksena se asettaa valtavia paineita niin potilaalle kuin omaisille. Kuolema ei aina ole kaunis oireettomanakaan. Siihen liittyy usein pelkoa, ahdistusta, luopumisen tuskaa ja surua. Myös näihin tunteisiin tulee vastata ja ne tulee hyväksyä.
Kuolema on osa elämää, ja sen edessä joudumme nöyrtymään. Pyritään tekemään siitä arvokas, kivuton ja mahdollisuuksien rajoissa myös kaunis. Jos ainoaksi keinoksi jää ihmiselämän aktiivinen lopettaminen, olemme joko luovuttaneet tai karmealla tavalla epäonnistuneet.